Venäjän heikko menestys Ukrainan sodassa antaa ajattelemisen aihetta autoritaarisille valtioille. Länsimaat ovat yllättäneet diktaattorin. Putin voi kuitenkin toivoa, että länsi sortuu taas vanhaan helmasyntiinsä.
TOISEN maailmansodan jälkeen Euroopassa ei käyty liki puoleen vuosisataan yhtään koko maanosan rauhaa uhkaavaa sotaa. Se ei johtunut siitä, ettei olisi ollut mistä sotia. Päinvastoin, panokset olivat sotimiseen liian suuret. Sen sijaan kylmän sodan vastapuolet taistelivat vallasta muualla, esimerkiksi Koreassa, Vietnamissa ja Afrikan ja Etelä-Amerikan viidakoissa.
Nyt sota on palannut Eurooppaan, missä se on historian aikana niin hyvin viihtynyt. Se kertoo siitä, että valtaa jaetaan maailmassa nyt uusiksi, eikä Eurooppa ole siitä enää sivussa.
Yhdysvallat suojeli aseillaan pitkään Euroopan paratiisin portteja, kuten amerikkalaistutkija Robert Kagan asian ilmaisi. Nyt kylmä tuuli on puhaltanut portit auki. Yhdysvaltain johdolla toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys on heikentynyt, kun haastajat Kiinan ja Venäjän johdolla haluavat kirjoittaa pelin säännöt uusiksi.
Aasian vaurastuminen ja vahvistuminen siirtää maailman painopistettä väistämättä maanosaan, jossa asuu 60 prosenttia ihmiskunnasta. Kysymys on muutoksen vauhdista ja siitä, kenen ehdoilla se tapahtuu.
KIINA laskee kellon käyvän omaksi hyväkseen. Sillä on aikaa odottaa. Venäjällä ei ole. Siksi taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti epäonnistunut entinen suurvalta yrittää Ukrainassa suurta uhkapeliä ainoalla alueella, jolla sen uskottiin olevan vahva: sotimisessa. Nyt näyttää, ettei Venäjä ole kovin vahva edes siinä.
Venäjän heikolla sotamenestyksellä on sodankäyntiä ja Ukrainaa laajempi merkitys. Eri maiden tutkijat analysoivat nyt kuumeisesti syitä Venäjän odotettua heikompaan ja Ukrainan odotettua parempaan suoriutumiseen.
Yksi todennäköinen selitys epäonnistumiseen on siinä, että Venäjän armeija niin kuin yhteiskuntakin on paljon keskitetymmin johdettu kuin Ukraina. Puna-armeijassa omien päätösten teko oli sallittua vasta divisioonatasolla, eikä tilannetta ole saatu kovin paljon parannettua vieläkään.
Jos alaiset odottavat esimiehiltä ohjeita, he eivät välttämättä tee mitään, etteivät tekisi virheitä. Taistelukentällä se voi johtaa sellaisiin suuriin ja kalliisiin epäonnistumisiin kuin Kiovaan johtavalle tielle juuttunut ajoneuvosaattue.
Sen sijaan Ukrainan puolustajat eivät odota ukaaseja Volodymyr Zelenskyiltä vaan tarttuvat toimeen itse. Ukrainan sodasta on kertynyt jo paljon sellaisia tarinoita kuin on it-alan ammattilaisista muodostettu erikoisyksikkö, joka iski venäläissaattuetta vastaan mönkijöillä ja itse virittämillään drooneilla.
Jos sotatutkijat päätyvät analyyseissään siihen, että moderni armeija edellyttää tehokkaasti toimiakseen melko hajautettua johtamisjärjestelmää ja omilla aivoillaan ajattelevia sotilaita, autoritaarisilla valtioilla on käsissään vakava ongelma. Sen sijaan Suomen kaltaisille maille se olisi erinomainen uutinen: demokraattinen yhteiskunta onnistuu myös sodankäynnissä.
Venäjän johto ei ole vieläkään kyennyt ymmärtämään demokratiaa, jossa vapaa kansalainen on oma isäntänsä.
VENÄJÄ on johdonmukaisesti vähätellyt ja halveksinut Ukrainan armeijaa ja koko maata, jota se ei pidä maana eikä minään. Siihen on selvät syyt. Autoritaarisessa ajattelussa maa ilman isäntää on heikko.
Tämä ajatusvirhe on Venäjän ongelmien alkusyy niin rauhassa kuin sodassakin. Venäjän johto ei ole vieläkään kyennyt ymmärtämään demokratiaa, jossa vapaa kansalainen on oma isäntänsä. Eikä se tee niitä maita heikoiksi vaan vahvoiksi – kunhan vapaat ihmiset saavat yhdistettyä voimansa. Liian usein se ei ole onnistunut.
Ennakoidessaan lännen vastatoimia Putinilla oli hyvä syy olla optimistinen, sillä Kremlistä katsoen länsi on varmasti näyttänyt olevan keskenään riidellen seilaamassa kohti auringonlaskua. Vain vuosi sitten Yhdysvaltain lainsäätäjät pakenivat henkensä edestä kongressin vallannutta roskajoukkoa. Siinäkö muka on maailman mahtavin maa?
Kremlistä katsoen länsimaat näyttivät varmasti heikoilta, aroilta, mukavuudenhaluisilta, riitaisilta ja lyhytjännitteisiltä. Niitä vastaan Venäjällä oli laittaa rautainen johto ja kansan myyttisiin mittoihin korotettu kyky kestää kärsimyksiä.
Mikä voisi mennä pieleen? Paitsi ihan kaikki.
TOSIPAIKAN tullen länsimaat eivät olleetkaan niin heikkoja, arkoja ja hajanaisia kuin Putin odotti. Mukavuudenhalustakin saatetaan olla valmiita tinkimään, ainakin kohtuullisessa määrin.
Se jättää Putinille kuitenkin vielä yhden toivon: länsimaiden kansalaisten lyhytjännitteisyyden ja huonon keskittymiskyvyn.
Kokemukset Georgian, Krimin ja Syyrian sotatoimien aikana opettivat venäläisille, että länsimaiden johtajat saattavat kyllä protestoida kovaäänisesti ja joskus jotain pientä tehdäkin, mutta se ei ole kestänyt kauan. Putinilla on perusteltu syy toivoa, että pian ihmiset kyllästyvät, lehdet vaihtavat aihetta ja poliitikoille tulee muuta ajateltavaa. Silloin yritykset palaavat, pyörät taas pyörivät, öljy jälleen virtaa.
Maailma on täynnä vanhoja sotia, joissa yhä kuollaan mutta joista kukaan ei enää välitä. Ukrainasta ei saa tulla sellaista sotaa, koska se on ainoa tapa, jolla Venäjä voi tämän kamppailun voittaa.
Jos me lakkaamme välittämästä.
